Kuten jo omassa haastattelussani paljastin, olin joskus maailman paras kuvaaja. Kaikki läheiset ja sukulaiset kilpaa kehuivat, kuinka ”Meidän Anni on niin taitava ja ottaa niin hyviä kuvia.” Tuolloin aloittelin kuvausharrastusta ja olin ostanut ensimmäisen digikamerani, Canon Ixus 40:en. Muistan kuinka sormet syyhyten otin kamerani joka paikkaan mukaan, kouluunkaan en malttanut lähteä ilman sitä. Ja voi sitä onnen auvoa, kun hoksasin makrokuvausominaisuuden! Vain taivas oli rajana kun onnessani kuvailin lyhyellä syväterävyydellä kukkia ja kastepisaroita. Tallensin ne koneelleni kansioon Taide. TAIDE? Hauska nimi sinällään, mutta ei sillä kyllä taiteen kanssa ollut juuri tekemistä. Kului aikaa ja tuli siinä sitten ensimmäinen järjestelmäkamerakin ostettua. Se kädessäni kasvoin pituutta ainakin 30 senttiä. Nyt oli järjestelmäkamera, nyt oli kaikki. Nyt olen valokuvaaja. Ja paskat.
Monet aloittelevat harrastajat (itseni aikanaan siis mukaan lukien) haluavat siirtyä pokkareista seuraavalle tasolle ja hankkia järjestelmäkameran. Sillähän ne oikeat ja hyvät kuvat otetaan ja nykypäivänä järkkärin kahdella linssillä saa hankittua viidelläsadalla eurolla. Ensin vertaillaan vähän hintoja ja saatetaan keskustella kavereiden kanssa että mikä kannattaisi hommata. Nehän sen parhaiten tietysti tietää, mikä juuri sinun kannattaa ostaa. Runkojen ominaisuuksista ei välitetä oikeastaan tuon taivaallista, sillä niistä ei ymmärretä mitään. Saati objektiiveista. Kunhan asenne on kohdillaan, niin se riittää. Niin ja se järkkäri, tietysti. Eikä siinä, mukavaahan se on harrastella! Ei kaiken täydy olla niin vakavaa. Valokuvaus harrastuksena on mitä mahtavinta ajanvietettä ja auttaa kehittämään esimerkiksi sommittelukykyä. Joskus on mukava räiskiäkin ihan vain omaksi ilokseen,vaikka ihan vain vailla päämäärää ja monet rentoutuvatkin valokuvauksen parissa. Mutta siinä vaiheessa kun se muuttuu tavoitteelliseksi, aletaan kuvaamaan asiakkaita ja ottamaan kenties jopa korvausta siitä (oli se sitten isoa tai pientä) täytyy alkaa ymmärtämään se vastuu, joka kuvaajalle lankeaa. Se ei nimittäin ole ihan sama millaisia kuvia joku saa vaikkapa hääjuhlistaan, sillä valokuvat ovat yksiä harvoja pysyviä asioita uniikeista hetkistä. Sen vuoksi olisi ihan äärimmäisen tärkeää tajuta, miksi itsekriittisyys on kullanarvoista.
Omalla kohdalla kävi niin, että mitä enemmän olen oppinut ymmärtämään valokuvausta, sitä kriittisemmäksi olen tullut kuvia kohtaan, etenkin omia. Paljon näkee kuvailijoita, jotka ottavat muotokuvia ja täynnä mielihyvää antavat sen yleisölle arvosteltavaksi. Facebook pelkästään on täynnä ryhmiä, joihin lähettää omia hengentuotoksiaan. Kuvatekstiksi laitetaan jotain itseä vähättelevää, kuten ”Tää on vaan nyt tämmöinen räpsy, mutta saiskos kuulla mielipiteitä?” vaikka mieli tekisi kehua valokuvaansa niin pirusti. Eihän kukaan nyt oikeasti laita esille kuvaa, johon ei ole tyytyväinen? Itse en ainakaan edes viitsi kysyä mielipidettä omaan kuvaani, jonka heittäisin mielummin heti roskiin. Kuvan postaamisen jälkeen naksuu päivitä-nappi silmää nopeammin. Joko joku kommentoi, joko joku kehui? Ja sitten se tapahtuu. Kritiikki. Se iskee vasten kasvoja, raivo kiehuu suonissa. Miten joku moukka ei nyt ymmärtänyt, kuinka hienon kuvan laitoin esille? Yllättävän usein huomaan, että kritiikkiin vastataan selittelyllä. ”Tein tuon tarkoituksella, hain tuolla sitä, sen kuuluukin olla tuollainen, värit ovat tarkoituksella noin vääristyneet.” Pahimmassa tapauksessa kritiikin antaja haukutaan, koska tämä ei ymmärrä. Ymmärrä mitä? Että kuva ei välttämättä olekaan niin loistava kuin kuvaaja luulee? Pudotus maanpinnalle tekee välillä ihan hyvää jokaiselle, joka pilvilinnoissa keikkuu.
Koulussa ensimmäisenä päivänä meidän piti tuoda 10 parasta kuvaa. Eli 10 kuvaa, joihin itse olemme kaikkein tyytyväisempiä. Niistä kuvista meille pidettiin kuvakritiikki. Jokainen sai sanoa rehellisesti, mikä kuvissa mättää ja jos joku ei sitä uskaltanut ääneen kertoa, piti opettajamme huolen siitä, että epäkohdat kyllä käytiin läpi. Koko opiskelun ajan meille pidettiin kuvakritiikkejä, joihin toiset osallistuivat, toiset eivät. Ne päivät opettivat minua valokuvaajana enemmän kuin mikään koskaan, sillä silloin sain aitoa palautetta kuvistani. Onneksi mulla on ympärilläni myös näitä kuvanlukutaitoisia ihmisiä, joille voin näyttää kuvani ja jotka tarpeen tullen myös tarttuvat napakasti kuvapinnan pienimpiinkin epäkohtiin. Välillä on hyvä saada kollegalta näkemys, jotta saa asiakkaalleen mahdollisimman laadukasta, freesiä ja monipuolista materiaalia. Jos kaipaisin päänsilittelyä ja sitä, että joku vain kehuu vuolaasti jokaista kuvaa, näytän kuvat äidille tai ystävilleni, jotka eivät ymmärrä valokuvauksesta ja valosta yhtään mitään.
Kritiikki kasvattaa, ainakin minua on kasvattanut. Välillä nauretaan tyttöjen kanssa, että nykyään miettii omia kuvia enemmän asenteella Mikä tässä on vikana? kuin Vau tulipas hyvä kuva! En tarkoita, että nyt kilpaa haukkumaan kaikkia kavereiden kuvia, vaan haastakaa itsenne: etsikää ihminen, jolta tiedätte saavanne 100-prosenttisen rehellisen palautteen ja kysykää mitä voisitte tehdä paremmin. Ja ennen kaikkea kestäkää se vastaus ja oppikaa siitä.
// Postauksessa esiintyvät kuvat ovat valitettavasti omaa käsialaani. Ne ovat ajalta, jolloin otin vain luomuvalokuvia, kun en osannut Photoshopia edes avata. Toiseen tein reunat paintilla, oli silloin tyylinä "taidekuviin" tehdä kavereiden kanssa. Molemmat siis Taide-kansiosta. Tahdonkin kiittää rakasta opettajaani Mikkoa, että ruoski musta esille jotain paljon laadukkaampaa. Kiitos myös kaikille teille kriitikoilleni, joilta saan tasaisin väliajoin betonikengät jalkaani, etten pääse maanpinnalta koskaan nousemaan. //
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti